Mun hyvä ystävä, silloin pikkusiskon kaltainen, hatkasi meidän osastolta. Laitoksen ohjaajat pyysivät minua kertomaan, missä ystävä oleili. Ensin en kertonut. Kerroin vain, että hän on turvassa ja elossa. Välitin hänelle terveisiä ohjaajilta ja toiveita paluusta.

Eräänä päivänä sain tietää, että ystäväni ei ollutkaan enää turvassa. Hän oli alkanut lievittämään kipujaan ja kokeilemaan rajojaan kovemmilla huumeilla aikuisten miesten seurassa. 

Tiesin, että kun hän kiinni jää, hänet siirretään toiselle puolelle Suomea. Menettäisin hänet kauas arjestani. Saattaisin menettää myös ystävyytemme, mikäli hän saisi tietää minun kertoneen. Jos en kertoisi, hän saattaisi menettää kaiken itsestään, ja me läheiset kaiken hänestä. Se olisi suurempaa, kuin jaettu arki ja ystävyys. Se olisi sietämätöntä.

Tein päätöksen. Jaoin luotetulle ohjaajalle hänen olinpaikkansa.

Hän muutti, minä en katunut silloin, enkä nyt 10 vuotta myöhemminkään.