Me paistettiin lettuja sinä iltana ja katsottiin elokuvaa. Olin ollut siinä laitoksessa vain hetken aikaa, mutta en tuntenut oloani turvalliseksi. Pelkäsin ohjaajia, jotka eivät tuntuneet välittävän ollenkaan. Pyysin, että ikkunaa voisi avata hieman, oli kuuma. He avasivat ikkunan ja samalla tajusin, että siitä on vain pieni pudotus maahan. Kaikki ovet olivat lukossa, jotta nuoret eivät pääsisi pois laitoksesta. Aloin miettimään kuinka helppo olisi päästä hatkaan ikkunasta. Pudotus oli niin pieni. Ohjaajat juttelivat muille nuorille, joilla oli hauskaa. Minä en ajatellut muuta kuin, että he eivät toivottavasti tajuaisi sulkea ikkunaa. Ja niin siinä kävi. Nuoret käskettiin huoneisiin, oli raportin aika. Minulla oli siinä laitoksessa yksi kaveri. Oltiin huomattu sama ikkuna ja kuiskittu asiasta. Niinpä raportin aikana me laitettiin salaa kengät jalkaan ja niin me hypättiin ikkunasta ulos ja juostiin niin kovaa kuin jaloista lähti.

Mua oikeastaan pelotti eka se hatkaaminen, mitä seurauksia tulisi ja mitä jos mulla puhkeaisi psykoottinen kohtaus. Alun pelon jälkeen tajusin, kuinka hauskaa se oli. Olin ollut lvr:ssä monta kuukautta ja tää oli eka kerta, kun pääsin ulos. Näin aikuisena tajuan, kuinka vaarallista se oli mulle. Mulla on ykköstyypin diabetes eikä tietenkään ollut verensokerimittareita tai insuliineja mukana. Olin myös hirveän nuori, 14-vuotias. Löydettiin kaverin kanssa muutama keski-ikäinen juoppo, jotka tarjos meille alkoholia ja tupakkaa. Olin jo muutaman siiderin jälkeen aika humalassa. Se oli mun toka kerta kun join alkoholia. Mutta silti se tuntui niin hauskalta. Huomattiin jossain vaiheessa, että meidän laitoksen ohjaajat oli lähteny ettii meitä. Juostiin niitä karkuun jonnekin rappukäytävään. Lopulta mentiin bussilla keskustaan ja juostiin myös poliiseja pakoon siellä. Mä pelkäsin poliiseja. Mulla oli huonoja kokemuksia niistä. Keskustassa mua pelotti myös se, että siellä tosi moni nuori mies tuli flirttailemaan mulle. Eikä se ollu semmosta kivaa flirttailua vaan tosi painostavaa. Halusin pois, enkä olis halunnu juoda enää yhtään lisää. Silti mä niin tein. Mulle rupes myös tulemaan tosi vaikeita ääniä ja pelkäsin. Halusin vaan kuolla. Tunnen vieläkin välillä ne kosketukset mun vartalolla.

Jossain vaiheessa mun kaveri halus lähtee takas laitokselle. Mä en halunnut koska pelkäsin. Pelkäsin ohjaajien reaktiota ja pelkäsin että ne ratsais mun huoneen ja löytäis mun lääkepiilon ja terät. Mun äänet oli myös voimistunut koko illan ajan. Niinpä, kun mun kaveri lähti laitokselle, mä lähdin junan raiteille.

Tää oli mun ensimmäinen hatka ja pääty siihen, että mä istuin radalla. En tiiä kauanko istuin siinä, mutta varmaan muutaman tunnin. Kello oli jotain 2–3 maissa aamulla ja junat eivät kulkeneet sillon. Mun mieli oli sekasin alkoholista ja traumoista, jotka puski pintaan kyseisen illan tapahtumien takia. Mä muistan kuinka mietin miten mun ruumis löydettäisiin ja se sai mut heräämään. Mä halusin kuolla, mutta en halunnut aiheuttaa kenellekään muulle traumoja. Lähdin haahuilemaan takas laitokseen, ja kun pääsin sinne, ja romahdin, mut käskettiin huoneeseen ja lukittiin sinne pään sisällä olevien äänten kanssa yksin. Aamulla kun ovi avattiin, mulle ilmoitettiin, että huone ratsataan, ja kuinka huomionhakuinen oon ja mun on turha haaveilla enää ryhmistä. Mua rankaistiin lisää: tuli lvr ja ypr, vaikka ainoa asia mitä olisin kaivannu, olis ollu hali ja kysymys: Miten voit? Se etten olis jäänyt yksin näiden asioiden kanssa olis auttanu mua ihan helvetisti. Ja etenkin kun mulle tultiin juttelemaan vasta päivällä. Olisin kaivannut siihen yöhön tukea, etenkin kun äänet ei jättäny mua rauhaan. Olisin kaivannut siihen tilanteeseen aikuisen, joka olis välittäny ees tietää mitä sinä yönä tapahtu. Edes joku.