“Nuori, tyhmä ja tietämätön.” Epäilin aina itseäni ihan liikaa kaikissa valinnoissani. Loppujen lopuksi kuitenkin tiesin aina itse, miten asiat todellisuudessa olivat. Ei kukaan muu minun elämääni ollut elänyt.

Minä kysyin apua.

Kukaan aikuinen ei antanut keinoja selviytymiseen, mutta tuomitsi ja neuvoi, kuinka sitä, mitä olin juuri mennyt tekemään, ei saisi tehdä seuraavalla kerralla. En koskaan päässyt kertomaan koko totuutta, jos sitä oltaisiin edes yritetty kysyä tai kuunnella.

Aina oli joku, joka tiesi paremmin. Tuntematon aikuinen, joka oli “tuntenut” minut 0,5 tuntia, yhtäkkiä tunsi minut paremmin kuin minä itseni.

Lapsena on huono antaa ja keksiä itselleen keinoja selviytyä, varsinkaan kun minkäänlaista tervettä mallia ei siihen ole “kotoa” saanut.

Se aina unohdetaan.

En ole vihollinen, olen lapsi.

Muistathan siis sen, aikuinen.

Nurkkaan ajettuna koko pienen elämän ajan ja toistuva aivopesu: “Kestä, koska niin minäkin kestin.”

Miten siis paeta jotain, miltä ei voi paeta? Ei lapsena tiedä, että oikea tavoite pakenemiselle oli muuttaa asioita, jotka eivät olleet itsestä kiinni.

Joskus turvallista voi olla tuntematon. Joskus turva voi olla tuntemattoman hinta. Silti, jokainen meistä ansaitsee olla turvassa, eikä turvaa tarvitse ikinä ansaita.