Mut oli sijoitettu Tampereelle, kauas kavereista. Ohjaajat yritti väkisin änkee mun huoneeseen, omaan tilaani ja yksityisyyteeni. Ne epäilivät mulla olevan ampuma-aseen, mikä ei pitänyt paikkaansa. Mulla oli kyllä rikollista taustaa, muttei asetta laitoksessa. Mua epäiltiin useasti jostakin, joten olin jo tottunut ja turtunut siihen aiemmin, mutta nyt pinna paloi lopullisesti jatkuvaan syyttelyyn. Päätinkin sitten käyttää väkivaltaa siinä tilanteessa. Löin ohjaajaa ja ohjaajat yrittivät pitää minua kiinni, mutteivat onnistuneet siinä. Laitokseen soitettiin poliisit ja ambulanssi. Ohjaajat menivät katsomaan tekemisiäni valvontakameralta omaa turvallisuuttaan suojellakseen. Ovessa oli ikkuna, jonka rikoin. Kuvasin tapahtumia ja lähetin videoita ja kuvia perheelleni, joita pidin ajan tasalla. Poliisi ja ambulanssi tulivat eri aikaan. Kun ambulanssi tuli, käytin edelleen väkivaltaa ohjaajaa kohtaan. Kun poliisit pääsivät paikalle, minut vietiin käsiraudoissa ambulanssiin, jossa sidottiin ikkunan rikkomisesta haavoittunut käteni.

Minua yritettiin viedä psykiatriselle akuuttiosastolle. Vastustin tilannetta, mutta esitin rauhallista. Minut vietiinkin lopulta terveyskeskuksen päivystykseen. Päästyäni päivystyksestä minut vietiin takaisin laitokseen, jossa olin rauhoittumistilassa noin tunnin. Olin edelleen aggressiivinen. Ohjaaja ei voinut poistua tilasta, koska tiesi, että olisin lähtenyt samalla oven aukaisulla hatkaan. Esitin taas rauhallista. Pääsin rauhoittumistilasta, minkä jälkeen menin huoneeseeni, laitoin vaatteet päälle ja lähdin juoksemaan ovesta ulos. Minua seurattiin noin kahden kilometrin ajan. Hyppäsin siinä kohtaa taksiin, jolloin kävellen perässäni olleet ohjaajat jäivät taakse. Ohjaajat eivät voineet estää hatkaamistani, olin päättänyt lähteä, eikä mikään olisi estänyt minua siinä kohtaa. Toimin täysin tunteen vallassa.

Menin taksilla rautatieasemalle, minkä jälkeen soitin kaverilleni, joka lähti mukaani hatkareissulle. Suuntasimme Helsingin rautatieasemalle. Varasimme itsellemme hotellihuoneen. Olimme hotellihuoneessa myöhäiseen iltaan asti, minkä jälkeen otimme taksin kohti kaverimme kotia. Istuin taksin takapenkillä, ikkunat oli tummennettu. Samassa näin vierekkäisellä kaistalla tutunnäköisen auton, jonka kuskina istui oma veljeni – etsimässä minua. Ensin tunsin jännitystä, mutta se vaihtui pian helpotukseen siitä, etteivät etsijäni löytäneet minua. He pommittivat minua koko ajan viesteillä ja puheluilla, mutten vastannut. Minua ei kiinnostanut heidän tunteensa, olin kiinnostunut vain siitä, etten jäisi kiinni.

Pääsin kavereideni luokse. He käyttivät päihteitä, minä olin selvin päin. Minulle tärkeintä oli vain olla heidän seurassaan, en ollut kiinnostunut päihteistä. Vietin aikaa ystävieni luona, kunnes päätin palata kotipaikkakunnalleni seuraavana päivänä. Sieltä varasin hotellihuoneen ja menin syömään. Kuin ihmeen kaupalla veljeni ja siskoni olivat syömässä samassa ravintolassa. He näkivät minut ja hämmennyin. Veljeni tuli luokseni. Tuijotimme vain toisiamme, sisarukseni katsoivat minua murhaavasti. Mietin, mitä ihmettä tekisin. Olin päättänyt, etten halua palata laitokseen. Kerroin sen heille. Neuvottelimme hetken asiasta, ja kompromissina menin siskoni luokse yöksi. Sisarukseni halusivat ilmoittaa löytymisestäni laitokseen, ja laitoksen kanssa saatiin sovittua, että he hakisivat minut seuraavana aamuna. Näin tapahtui, ja minut haettiin seuraavana aamuna takaisin laitokseen. Kävin suihkussa ja menin nukkumaan.

Kun mietin asiaa jälkikäteen, olisin toivonut laitokselta tarkempaa tietoa siitä, kauan sijoitukseni kestää. Olisin ollut sitoutuneempi pysymään laitoksessa, jos olisin tiennyt, milloin pääsen sieltä pois.

Siskon näkökulma: Tiesin koko ajan, mitä laitoksessa tapahtuu. Veljeni lähetti minulle kuvan ikkunasta, jonka oli rikkonut. Mulle nousi jännitys ja pelko siitä, onko jollekin käynyt jotain ja ovatko kaikki kunnossa. Laitos oli niin kaukana, etten päässyt heti matkustamaan sinne tarkistamaan tilannetta ja puuttumaan siihen. Olen aina ollut perheeni kanssa läheinen, ja tuinkin tässä tilanteessa sekä äitiäni että toista veljeäni. Se oli todella voimia vievää, koska olin itsekin tosi uupunut ja shokissa. Samaan aikaan minun piti tukea läheisiäni ja hallita tilannetta. Olen oppinut vuosien varrella, että kaikkiin asioihin ei voi vaikuttaa. Kaikkia asioita ei voi hallita. Kuulin veljeltäni, että hän on menossa hatkoille Helsinkiin. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin täyttää bensatankki ja lähteä Helsinkiä kohti. Veljeni onkin todennut, että on tuhlannut todella paljon rahojani bensaan. Laitoin veljelleni jatkuvasti viestiä siitä, missä hän menee, mutta hän ei suostunut sitä kertomaan. Hän valehteli, jätti vastaamatta viesteihini ja puheluihini. Yritin saada tietoa hänen olinpaikastaan hänen ystäviltään, mutta kukaan ei kertonut. Etsimme häntä joka paikasta ympäri Helsinkiä, mutta emme löytäneet. Tuntui niin turhauttavalta ja väsytti. Olo ei ollut toivoton, mutta samaan aikaan mietin, että ”ei vittu, ei me löydetä sitä”. Sillä hetkellä olin niin vihainen veljelleni, sille lapselle, että halusin vain saada hänet kiinni, sulkea auton takakonttiin ja ajaa kotiin. Jouduin samalla tukemaan ja rauhoittamaan toista veljeäni, jonka kanssa olimme menneet etsimään pikkuveljeämme.

Välillä veljeni vastasi puhelimeen ja sanoi, että ”menkää takaisin kotiin, mä oon täällä kavereiden kanssa”. Mua vitutti se ihan suunnattomasti. Mietin, eikö veljeni tajunnut, minkä määrän aikaa, vaivaa ja rahaa olimme käyttäneet hänen etsimisekseen. Koko yön etsimme veljeäni Helsingistä, kunnes tuli aamu. Meille tuli toivoton olo ja totesimme, ettei veljeä löydy. Ajoimme takaisin satojen kilometrien päähän kotipaikkakunnallemme ja lähdimme normaalisti töihimme. Kaikki tämä etsiminen, sen aiheuttama uupumus ja väsymys vaikuttivat myös parisuhteeseeni. Puolisonikin oli aivan voimaton tilanteeni edessä.

Kun näin veljeni kotipaikkakunnallamme ravintolassa, ensimmäinen reaktioni oli viha, joka johtui enimmäkseen siitä, kuinka epäkunnioittavasti veljeni suhtautui tilanteeseen. Hän ei nähnyt yhtään sitä näkymätöntä työtä, jota olimme hänen eteensä tehneet. Ajattelin, että hän on täysin kiittämätön kakara. Samalla minulla oli myös helpottunut olo. Koin myös onnistumisen tunnetta siitä, että olimme vihdoin löytäneet veljemme. Veimme hänet kotiini, jossa käskin hänet ensimmäiseksi suihkuun. Ajattelin, että se rauhoittaisi ja virkistäisi häntä. Soitin laitokseen ja kerroin, että veljeni on meillä ja pyysin, että hän voisi jäädä meille yöksi, minkä jälkeen laitoksesta voitaisiin hakea hänet. Laitos oli samaa mieltä kanssani siitä, että tämä oli järkevä tapa toimia. Koko etsimisprosessin ajan teimme hyvää yhteistyötä laitoksen kanssa, esimerkiksi jaoimme etsintäreittejä ja pidimme toisiamme ajan tasalla. Aamulla, kun veljeni haettiin takaisin laitokseen, minulle tuli helpottunut olo siitä, että hän oli taas turvassa ja tuen piirissä.

Näkemykseni mukaan veljeni hatkaaminen ja rikollinen oireilu lisääntyivät, kun hänet sijoitettiin kauas kotipaikkakunnalta. Kun hänet sijoitettiin lähemmäs syntymäkotiamme, hatkailu loppui siihen. Mielestäni hatkaavien nuorten läheiset tarvitsisivat paljon enemmän tukea ja huomiota hatkatilanteessa, sillä he ovat hauraassa asemassa ja tarvittavan tuen ulkopuolella. He oikeasti ovat. Haluaisin antaa toivoa kaikille läheisille siitä, että tästä kaikesta selviää, ja jonain päivänä joillekin tapahtumille voi mahdollisesti jopa nauraa yhdessä nuoren kanssa.