Elokuvissa teinit sniikkailevat ikkunoista. Sitä kuvataan ikäkauteen kuuluvana, hauskana, innostuksen sekä jännityksen sekoituksena. Siihen suhtaudutaan lempeydellä, ymmärryksellä ja jopa huumorilla. Jos vanhemmat suuttuvat, leppyvät he muutamissa päivissä. Uhkauksena on usein itsenäistymiseen saakka kestävä kotiaresti. Uhkaukset unohtuvat kuitenkin muutamissa päivissä, ja pannukakkuaamiaisella kolttosille jo naureskellaan.

Sijaishuollossa ukaasit toteutuvat. Karkailusta veret seisahtuvat, reissulta palatessa rajarit paukkuvat kuukausiksi, yksityisyys viedään ja pahimmassa tapauksessa sen hetkiseksi kodiksi kutsuttu laitoskin vaihtuu, eikä neuvottelunvaraa löydy.

Miksi sijaishuollossa lapset nähdään muista lapsista ja lapsuuksista täysin erillisinä?

Miksei lapsuuden lait ja normit koske meitä?