”Päätös sijoituksesta”
Lastensuojelun (perheeni) lapseni, kaksi nuorimmaista, saivat tueksi pyynnöstäni. Syitä oli monia, oma jaksamiseni ja kahden nuorimmaisen...
”Helsinki, Hakaniemen tori, tehtävä 390B. Kaksi nuorta tyttöä päihtyneenä, toinen meinaa sammua. Tehtävä myös ensihoidolle.”
”203, matkalla”, minä vastasin. Kirsi kaartoi auton pois Sörnäisten rantatieltä kohti linja-autopysäkkejä Hakaniementorin laidalla.
”Partio 203. Hätäkeskus kutsuu. Tehtäväluokka muuttuu, 041A. Ilmoittaja tyttöjen seurassa kertoo, että toinen tai molemmat tytöt on juuri raiskattu jossain.”
Tunnelma autossa vakavoitui, ja koska tehtävä oli siirtynyt korkeimpaan kiireellisyysluokkaan, Kirsi painoi auton hälytyslaitteet päälle. Matka kohteeseen ei ollut pitkä. Kun saavuimme linja-autopysäkille, havaitsimme tumman henkilöauton, jonka takaovi oli sepposen selällään. Oviaukosta pilkisti paljaat ohuet jalat. Auton vieressä oli nainen kumartuneena kohti ajoneuvon takapenkkiä. Hän puhutti kahta nuorta tyttöä. Kirsi pysäköi partioauton Hakaniemen torin laidalle. Päiväsaikaan vilkas tori ammotti nyt tyhjyyttään, eikä paikalla ollut ristin sielua meitä ja tätä yksinäistä tummaa henkilöautoa lukuun ottamatta.
”Eihän noi voi olla edes kolmeatoista!” Kirsi totesi, kun kävelimme kohti bussipysäkille pysäköityä autoa ja katuvalot valaisivat esiin takapenkillä istuvien tyttöjen lapsenomaiset kasvot.
”Mulla oli kauhee kiire, mut nää tytöt värjötteli tässä vähissä vaatteissa ja meinas horjahtaa ajoradalle, niin tuli ihan hirveä huoli ja oli pakko pysähtyä. Sitten se kiire unohtui heti kun nää alko kertomaan mitä on tapahtunut”, tyttöjä auttanut nainen selitti.
”Tosi hyvä kun pysähdyit, moni tais ajaa vaan ohi”, minä vastasin. Uskoni ihmisyyteen nousi hetkellisesti, kun näin hänen aidon huolensa. Sillä välin kun minä jututin ilmoittajaa, oli Kirsi mennyt jo auton viereen ja puhutti tyttöjä. Kirsi puhui selkeästi, tytöt taas eivät niinkään. Kuulin sivukorvalla humalaisen teinitytön äänestä lähinnä yksittäisiä sanoja:
”Mua janottaa. Miks te ootte täällä? Oli niit varmaan ainaki kaks… No ne oli varmaa jotain parikymppisiä. Henna sä oot niin kännissä. Oikeesti täst tulee vaa ongelmii. Ei se ollu mitää, en haluu takas laitokseen!” Samaan aikaan ensihoitoyksikkö saapui torin kulmalle, ja sen kuljettaja pysäköi kirkkaankeltaisen ambulanssin viereemme. Paikalle oli hälytetty myös toinen poliisipartio, ja se saapui samalla hetkellä ensihoitajien kanssa. Seksuaalirikostehtäville hälytetään aina lähes automaattisesti useampi poliisipartio jo pelkästään teknisen tutkinnan luotettavuuden turvaamiseksi, sillä yksi ja sama partio ei voi olla tekemisissä sekä uhrin että tekijän kanssa. Ensihoitoyksikkö oli alun perin hälytetty tehtävälle tyttöjen vahvan päihtymystilan vuoksi. Koska tehtäväluokka oli muuttunut raiskausepäilyksi, tytöt tarvitsivat lisätutkimuksia. Helsingissä ne suoritetaan alaikäisille lastensairaalassa. Hätäkeskus välittää myös sosiaaliviranomaisille tiedon kaikista tehtävistä, joissa on osallisena alaikäisiä. Huomasin tyttöjen äänten loittonevan ja näin sivusilmällä Kirsin taluttavan heitä kohti ambulanssia.
Kirsin ääni kajahti kovaa korvanapista syvälle tärykalvoihini: ”Nää on molemmat hatkassa, olleet ilmeisesti jo viikkoja. Mikke, tuupas ottaa neitojen hetut ja ala soittelee sossuun.”
Tällaista ei saisi päästä tapahtumaan. Helsingin poliisilaitoksen alueella tehdään vuosittain arviolta kahdeksastasadasta tuhanteen ilmoitusta niin sanotuista hatkalaisista eli lastensuojeluyksiköstä karanneista alaikäisistä. Lainsäädäntö ei suoraan anna poliisille keinoja etsiä näitä nuoria aktiivisesti, vaan heidän löytämisensä on sosiaaliviranomaisten harteilla, ja poliisi voi pyynnöstä tarjota virka-apua. Hatkanuoret ovat aina olleet alttiita joutumaan rikoksen uhriksi, ja heihin on viime vuosina kohdistunut entistä raaempia rikoksia, erityisesti seksuaalirikoksia. Poliisin toimivalta hatkalaisia etsittäessä on kuitenkin sidottu johonkin tiedossa olevaan konkreettiseen henkeen ja terveyteen kohdistuvaan vaaraan. Se on usein turhauttavaa, koska he ovat lähes aina vaarassa hatkalla ollessaan, vaikka mitään tiettyä, varmaa uhkaa ei voida todentaa. Ristiriitaista, eikö?
”Tytöillä onkin melko pitkä ja tapahtumarikas reissu takana”, Kirsi sanoi ja katsahti minuun vihjaavasti. Kirsi oli saanut jo selvitettyä tapahtumien kulkua kaikkien tarkastusten ja tohinan keskellä. Hatkareissu oli alkanut jo useampi viikko sitten. Se oli jo itsessään järkyttävää. Joka yöksi oli pitänyt keksiä majoituspaikka, ja koska rahaa ei ollut, oli ainoita vaihtoehtoja ollut yöpyminen joko puolituttujen nurkissa tai sitten kokonaan uusien tuttavuuksien luona milloin missäkin. Voitte miettiä miltä tuntuisi, jos oma lapsenne olisi useamman viikon teillä tietämättömillä, eikä yhteiskunta tarjoaisi välitöntä apua hänen löytämisekseen, koska hän on jossain sisätiloissa turvassa. Näille tytöille turvassa oleminen oli tarkoittanut sitä, että he olivat tutustuneet eilen Snapchatissa aikuiseen, tuntemattomaan mieheen, joka oli luvannut majapaikan. Hän olikin tarjonnut päihteitä ja raiskannut toisen tytöistä. Tänään sama oli toistunut, ja kaksi miestä oli raiskannut molemmat tytöt. Tytöillä ei ollut edes mitään käsitystä, missä he olivat olleet. Heidän viimeisin muistikuvansa oli se, kun heidät oli heitetty kerrostalosta ulos, ja he olivat hypänneet ensimmäiseen ohikulkevaan bussiin.
Kun olin hetken jutellut vieressäni istuvan tytön kanssa, hän näytti minulle puhelintaan etsiessään yhteystietoja sijoituspaikkaansa. ”Onks nää muuten jotain huumeita? Näitä ne tyypit tarjos.” Näytöllä oli kuva, jossa oli keittiön pöydällä kyrillisin etiketein varustettua viinaa, laseja sekä lääkeaineiden läpipainopakkauksia. Nopealla vilkaisulla lääkepakkaukset oli melko helppo tunnistaa Ks-alkuisesta tekstistä. Ksaloleita. Ulkomailta tuotuja rauhoittavia aineita, joita saa melkein mistä tahansa ihmiskeskittymästä Helsingin kaupungin alueella. Ja totta kai myös somesta, kuten kaikkia muitakin huumausaineita nykyään. Houkuttelevaksi Ksalolit tekee ennen kaikkea euron kappalehinta ja alkoholilla läträämiseen verrattuna nopea ja helppo päihtymys. Vaarallisia nämä pillerit ovat muun muassa sen takia, ettei kukaan oikeastaan tiedä varmasti, mistä kulloinenkin pillerierä koostuu. Myös sekakäyttö muiden päihteiden kanssa tekee aineesta äärimmäisen vaarallisen. ”No juu, kyllähän noi Loleilta näyttää. Paljonkos sä oot noita ottanut?” kysyin samalla kun käänsin katseeni ensihoitajaan varmistaakseni että hän kuuli keskustelumme. Kyllä kuuli, sillä hänen sormensa näpyttelivät kovaa vauhtia samaan tahtiin puheemme kanssa, ja hän nyökkäsi minulle merkiksi siitä, että oli kartalla. ”Ehkä yhen. Tai emmä tiiä.” Aika epävarma vastaus. Lamppu syttyi yhtäkkiä päässäni. ”Hei oliks toi kuva sieltä niiden äijien kämpästä?” kysyin tytöltä. Hän katsahti minuun ja nyökkäsi. ”Sullahan on iPhone. Mullaki on. Mä aina katon sieltä gallerian kartasta, minä vuonna oon ollu missäkin reissussa ja mitä kuvia on tullut otettua mistäkin nähtävyydestä”, selitin hänelle. Nykyteknologian ihmeiden ansiosta kuvat paikantuvat automaattisesti puhelimen galleriassa karttapohjalle, ja siitä oli mahdollista selvittää kuvanottohetken sijainti. Tämän oivalluksen myötä tapahtumapaikka tarkentui helsinkiläisen lähiön kerrostaloalueelle, joskin tarkka osoite oli vielä hämärän peitossa. ”Hei loistavaa, nyt me tiedetään jo jotain. Mites sitten hei sen äijän Snäppi-tunnus? Oliks teillä jommalla kummalla se?” kysyin jo hieman toiveikkaasti. Nämä tekijäthän voitaisiin saada kiinni nopeastikin. ”On joo. Sillä ei oo nyt paikannus päällä, mut tässä sen tarinassa on siitä kuva minkä se on laittanu tänään aiemmin. Ja kuva kans sieltä samasta kämpästä missä me oltiin”, tyttö sanoi näyttäen puhelimensa ruudulta kuvaa hymyilevästä parrakkaasta miehestä. Jonkinlainen osoite, kuva, ikähaarukka ja ainakin käyttäjänimi. Nämä tiedot riittivät jo Helsingin poliisilaitoksen johtokeskuksessa työskenteleville päivystäjävelhoille. He tarjoavat kaiken muun työnsä ohessa tukipalveluita poliisipartioille kaivamalla esiin kuvia, nimiä ja osoitteita. Tämä työ on kentällä työskenteleville poliiseille täysin korvaamatonta, ja hyvä päivystäjä saattaa omalla työllään ratkaista vakaviakin rikoksia tai vaikka pelastaa poliisin loukkaantumiselta. Tälläkin kertaa he toimivat ajatuksen nopeudella, ja yhden tekijän henkilöllisyys oli mahdollisesti selvitetty. Ja lähes samalla hetkellä johtokeskuksen päivystävä komisario oli tehnyt kiinniotto- ja kotietsintämääräyksen kyseisestä henkilöstä.
Tapahtumat kulkivat vauhdilla eteenpäin. Lisää poliisipartioita paikalle, toimintasuunnitelmia, puheluita joka suuntaan, hälytysajoa, rikostutkinnan partion hälyttäminen, ryhmittyminen kerrostalon ulkopuolelle. Toinen tytöistä kyydissämme vahvisti, että olimme oikeassa osoitteessa. Poliisitoiminta on tarvittaessa hyvin nopeaa, ja lähes silmänräpäyksessä asunnosta oli otettu kiinni kaksi aikuista miestä ja siirretty heidät nopeasti erillisiin poliisiautoihin. Kävin vielä vilkaisemassa tekijöitä etäältä varmistaakseni, että he vastasivat tyttöjen antamia tuntomerkkejä.
”Se vittu ite halus sitä!” kuului samalla hetkellä huuto toisen poliisiauton perältä, ikään kuin maailmankaikkeus olisi tajunnut minun etsineen varmistusta, että meillä oli oikeat tekijät kiinni. Huomasin myös, että huutaja oli meille entuudestaan hyvinkin tuttu henkilö. Tuota samaa partaa oli tullut seurattua monesti Päärautatieasemalla keskustan ytimessä, jossa hän vaelteli jatkuvasti ympäriinsä ikään kuin jotain etsien.
Lähdin ajamaan partioautoa kaatosateen pimeydessä kohti Uutta lastensairaalaa. Välitilasta kuuluva Kirsin ja toisen tytön jutustelu ja sadepisaroiden ropina auton kattoa vasten rytmittivät ajomatkaa oudon rauhoittavasti. Lastensairaalalla tytöille suoritettaisiin niin sanottu SERI-tutkimus. Se tehdään sekä epäillylle että uhrille. Tutkimus on melko karu, mutta se on tärkeä osa rikostutkintaa, ja se on välttämätön näytön saamiseksi. Olin jo aiemmin soittanut sosiaaliviranomaisille tapahtuneesta, ja soitin nyt uudestaan matkalta saadakseni tytölle edes hieman tukea lastensairaalalle. Vastaus oli kuitenkin kylmäävä: sosiaaliviranomaiset olivat yrittäneet saada äidin paikalle, mutta hänellä oli tärkeämpää tekemistä lähikuppilassa. Tytön sijoituspaikassa oli vain yksi työntekijä yöaikaan töissä, eikä hänenkään ollut siten mahdollista irrota paikalle. Ärtyneenä tivasin, missä sossupäivystäjät oikein olivat. Eivätkö hekään pääsisi apuun? ”Ei näillä näkymin, mut voin koittaa vielä selvittää”, kuului vastaus langan toisesta päästä. ”Eihän tää nyt vittu voi olla mahdollista!” tiuskaisin puhelun päätyttyä ja purin huultani pahemman huudon estämiseksi. Eikö kukaan, siis oikeasti kukaan, viitsi vaivautua paikalle, kun lapsi on raiskattu? Kirsin reaktio oli yhtä lailla järkyttynyt, eikä hänkään säästellyt voimasanoja, joista osaa en ollut ikinä ennen edes kuullut. Kirsi myös tarjoutui jäämään sairaalalle vaikka omalla ajallaan, jotta paikalla olisi edes jokin tuki ja turva.
Olin jo aiemmin ajatellut, että nämä lapset ovat pudonneet kokonaan yhteiskunnan kiinnostuksen ulkopuolelle, ja sama ajatus lävähti oikein vasten kasvoja tytön kanssa oikeuslääkärin tutkimusta odotellessa. En missään nimessä esitä kritiikkiä sosiaalityöntekijöitä kohtaan, päinvastoin. Olen tutustunut työssäni moniin sosiaalityöntekijöihin, ja he kaikki haluavat tehdä työnsä kunnolla, mutta mahdollisuudet siihen ovat heidän työmäärällään olemattomat. Yhteiskunta ei tarjoa heidän työnsä vaatimia resursseja. Heidän toimenpiteensä perustuvat pitkälti kirjalliseen materiaaliin ja erilaisiin viranomaisasiakirjoihin. Kun apua tarvitseva perhe saapuu kliinisiin toimisto-oloihin ennalta valmistautuneena, ei asioiden ja ongelmien todellista tilaa ole mahdollista hahmottaa. Ennakkoasenteet sosiaaliviranomaisia kohtaan ovat vahvoja. ”Joudunks mä nyt johonkin laitokseen?” on useimmiten ensimmäinen kommentti nuoren suusta, kun kerron tekeväni lastensuojeluilmoituksen jonkin tehtävän yhteydessä. Lastensuojelun tehtävä on auttaa ja tarjota tukea, eikä sijoittaminen laitokseen tule kysymykseen kuin aivan viimeisenä keinona. Monessa kulttuurissa avun hakemista myös pidetään häpeällisenä, ja siksi ongelmat piilotetaan viranomaisilta. Varhaisella puuttumisella voidaan nimenomaan estää ongelmien kärjistyminen ennen kuin vaikkapa sijoittamista laitokseen edes harkitaan. Sijoittaminen on harvoin mikään ihmelääke. Oikean tiedon saattaminen sosiaaliviranomaisille on välttämätöntä. Kirsi onkin kannustanut meidän porukkaamme kertomaan sosiaaliviranomaisille juurta jaksain, mitä kadulla oikeasti tapahtuu, kun vaikuttaa ettei asioiden todellinen laita ole selvillä. Helsingin kaupungilla on onneksi myös jalkautuvia sosiaalityöntekijöitä. He kertovat itsekin todenneensa, miten erilaisilta ongelmat näyttävät ulkona kadulla verrattuna pelkältä paperilta lukemiseen. Sosiaaliviranomaiset ovat kuitenkin virkakoneistossamme se porukka, joilla on toimivalta puuttua sellaisiin asioihin, joihin poliisilla ei ole keinoja. Laitosten oloista, sinne sijoitettujen lasten ja nuorten oikeuksista ja sosiaaliviranomaisten toimivaltuuksien riittävyydestä tulisi käydä laajempaa keskustelua. Minkälainen rajoittaminen on liikaa ja mikä liian vähän? Kuka etsii hatkalaisia? Tällä hetkellä ei käytännössä kukaan. Toimivalta on sosiaaliviranomaisilla, mutta resursseja heillä ei siihen ilmeisesti ole.
Mitä tytöille ja tekijöille sitten tapahtui? En tiedä. Eikä tiedä kukaan muukaan. Ei tästä ole kirjoitettu lehdissä eikä tehty dokumentteja ja podcasteja. Ei ketään lastensuojeluinstituution ulkopuolisessa yhteiskunnassa näytä kiinnostavan hatkanuorten kohtalo. Kunhan olimme saaneet aamuvuoron poliisipartion paikalle jatkamaan tutkimuksia tyttöjen kanssa ja kun tavoittamamme tytöille tuttu sosiaalityöntekijä oli saapunut paikalle tarjoamaan turvaa ja apua, lähdimme pitkäksi venyneen yön jälkeen takaisin Pasilaan vuoron lopetukselle. Pesimme auton, purimme varusteet ja menimme nukkumaan odottamaan seuraavan illan työvuoroa. Löysin itseni taas samanlaiselta tehtävältä, samankaltaisten uhrien ja epäiltyjen keskeltä. Nämä ovat tarinoita, joilla ei ole onnellista loppua.
Otteita ylikonstaapeli Michela Söderströmin kirjasta “Halipoliisin reality check — Annetaan nuorten itse kertoa”
Halipoliisi