Tämä tarina sijoittuu 1990-luvulle. Veljeni sijoitettiin, koska hän ei käynyt koulua ja hän alkoi varastelemaan autoja. Ajattelen, että varastelemalla hän haki huomiota. Äiti itse pyysi sijoitusta, koska mitään muuta ei ollut tarjolla. Veljeni ensimmäinen sijoituspaikka ei voinut pitää häntä lukuisten hatkojen vuoksi. Hatkat olivat aina minun luokseni. Toinen sijoituspaikka oli suljettu nuorisopsykiatrinen osasto, jossa eivät myöskään voineet pitää lukuisten hatkojen vuoksi, joten veljeni siirrettiin aikuisten suljetulle osastolle mielisairaalaan, jossa hän oli säilytyksessä noin kolmisen kuukautta. Tämän aikana lastensuojelu etsi uutta paikkaa veljelle (kyseisessä paikassa uhkailtiin lepositeillä ja syötettiin jotain rauhottavia lääkkeitä). Lopulta paikka löytyi poikakodista kriisipaikalta 500 km päässä kodista ja läheisistä. Sijoituksen alussa oli laittomia rajoitustoimenpiteitä koskien liikkumista sekä yhteydenpitoa.

Liikkumisen rajoitus tapahtui heti poikakotiin  saavuttua. Alkuun veli oli putkassa, jossa oli kalteriovi. Sen jälkeen pääsi vasta omaan huoneeseen. Jos käyttäytyi huonosti, joutui putkaan uudelleen ja sieltä pääsi vain ulos syömään, yleensä kylmää ruokaa. Yhteyttä läheisiin ei ollut ensimmäisten kuukausien aikana lainkaan. Rajoituspäätöstä ei koskaan ole kirjattu eikä veljelle tästä asiasta mainittu.

Veljelläni oli vaarallisia tilanteita hatkojen aikana. Päihteet ei koskaan liittyneet millään tavalla hatkojen syyksi. Veljeäni ei vain kiinnostanut olla siellä, vaan hän halusi kotiin. Nyttemmin veljelläni ei ole hatkoista mitään tuntemuksia, mutta siskon näkökulmasta kyse oli välittämisen kaipuusta, koti-ikävästä, hämmennyksestä ja rakkauden puutteesta.

Hatkojen aikana veli kerran muun muassa varasti talvella kulkuneuvon, että pääsisi minun luokseni. Hän tippui jokeen ja meinasi hukkua ja oli lämmitellyt rivitalon välikatolla talvipakkasella. Veljellä on sokeritauti, joten kun insuliinit ei olleet mukana, hengenlähtö myös niiltä osin oli veitsenterällä.

Hatkaamisen osalta jäin aika yksin. Kukaan ei ole tukenut, auttanut, kuunnellut tai selittänyt asioiden laitaa. Ei mitään koskaan. Olisin toivonut, että kanssani olisi keskusteltu, annettu toimintaohjeita ja tuettu veljen yhteydenpitoa minuun. Minulla ei ollut mahdollisuutta pitää yhteyttä veljeeni, koska veljellä ei ollut omaa puhelinta. Omia tunteitani käsittelin juomalla alkoholia.

Sijaishuoltopaikan henkilökunta ajeli pitkin lähiseutuja veljeä etsimässä. Poliisia ei veljen tiedon mukaan informoitu asiasta ollenkaan. Veli olisi pitänyt toimittaa tarkastukseen terveyskeskukseen ja hankkia keskusteluapua käydäkseen läpi ennen hatkaa ja hatkan aikana tapahtuneet asiat sekä muutenkin saada keskusteluapua mielenterveysongelmiin sekä tapahtuneisiin traumoihin.

Veljen palatessa hatkoilta sijaishuoltopaikkaan tuli yhteydenpidon sekä liikkumisen rajoitukset. Työntekijä kulki rinnalla koko ajan. Koskaan ei keskusteltu mitä tapahtui eikä ohjattu tarvittavien palvelujen piiriin. Lastensuojelu ei koskaan ottanut yhteyttä veljeen – ei hatkojen vuoksi eikä muutenkaan. Lastensuojelun sosiaalityöntekijä kävi paikan päällä tapaamassa veljeä kaksi kertaa koko viiden vuoden aikana.

Poikakodista laittoivat veljen kävelemään kipeänä kouluun ja veli sairastui sydänlihastulehdukseen, joten siitä muistona sydämentahdistin. Laitoksen käytänteet ja nuoresta huolehtiminen lastensuojelulain mukaisesti olivat vähintäänkin rajapinnoilla.

Joskus vuoden kuluttua, kun veli pääsi poikakodin päätalon kriisipaikalta saman yksikön  alaiseen perhekotiin, joka sijaitsi samalla  alueella, hatkaamiset loppuivat, kun koulu alkoi sujua ja luottamus perheeseen löytyi. Myös liikkumis- ja yhteydenpitorajoitukset loppuivat. Kun veli valmistui ammattiin ja pääsi pois, ei hänellä ollut asuntoa, huonekaluja, työtä eikä opiskelupaikkaa. Lastensuojelu eikä aikuissosiaalityö ohjannut eikä tukenut millään tavalla eikä auttanut esim. asunnon etsinnässä eikä kukaan avustanut huonekalujen hankinnassa. Kaikki jäi läheisten tehtäväksi.

Veljelläni on todettu 1997 masennus, johon hän ei tänä päivänäkään ole saanut apua. Lisäksi tänä päivänä veljelläni on päihdeongelma, skitsofrenia ja psykoosinestolääke koko lopun elämää. Edelleenkään hän ei saa kotiin yhtään mitään apua, hänellä ei ole ollut poikakodilta lähtemisen jälkeen työ- tai opiskelupaikkaa. Veljeni on syrjäytetty.

Miksi kerron tämän tarinan nyt, kun veljeni on jo keski-ikäinen ja kuluneesta aikaa kolmisenkymmentä vuotta? Siksi, koska ketään muuta ei ole aiemmin kiinnostanut tätä tarinaa kuulla. Toivon, että tämän tarinan myötä asioihin tulisi muutos ja lapset, nuoret ja heidän lähipiirinsä otettaisiin kokonaisvaltaisesti huomioon. Läheisten rooli tulee tunnistaa, heitä tukea ja yhteydenpitoa sekä yhteistyötä heidän kanssaan vahvistaa. Toivon myös, että sijaishuollossa lapsista ja nuorista aidosti välitettäisiin ja heitä rakastettaisiin. Jos veljeni tilanteessa olisi huomioitu nämä, voisivat asiat olla tänä päivänä paremmin.